Olen tahtomattani (kavereiden kavereiden fb-päivitykset ja kommentit, kuka nyt niitä oikeasti edes haluaa nähdä?) lukenut nyt muutaman päivän halloweeniin liittyvää angstia. Amerikkalaista hapatusta ja ihmisten rahastamista ja miten meilläkin on tämä Pyhäinpäivä, jonka sanoma hukkuu tällaiseen kaupalliseen humpuukiin. En tiedä, oliko Halloween jotenkin aiempia vuosia näkyvämpi tänä vuonna? Onko se nyt lopulta rantautunut oikeasti tänne? Vai kiinnitinkö vain tällä kertaa asiaan huomiota?
Suomalaiset juhlapyhäthän eivät ole perinteisesti olleet kovin riemukkaita. Syksyllä ensimmäisenä on tämä pyhäinpäivä. Käydään hautausmaalla, syödään karjalanpaistia ja muistellaan kuolleita. Seuraavaksi itsenäisyyspäivä. Katsotaan Tuntematon sotilas, syödään karjalanpaistia ja muistellaan sodassa olleita läheisiä (suurimmaksi osaksi sytyttäen kynttilä jonkun muistolle). Sitten päästäänkin jo jouluun. Käydään hautausmaalla, kuunnellaan surullisia joululauluja ja syödään kinkkua.
Yhtäkkiä ymmärrän, miksi halloween on niin karsea uhka. Ai kamala - siinähän on iloinen soundi! Hyvä syysmasennus katkeaa naamiaisasua miettiessä ja kurpitsaa kovertaessa. Voi vaikka joutua kutsutuksi kylään ja nähdä iloisia ihmisiä.
Vai onko se sittenkin kateus? Minä muistelen kuolleita kynttilän valossa ja naapuri perkele juhlii iloisena ystäviensä kanssa.
Meidän lähipiirissä laitettiin lapset isovanhemmille ja järjestettiin aikuisten kekkerit. Kukaan ei muistanut, koska oltaisiin kekkeröity edellisen kerran tällä porukalla. Ennen lapsia kuitenkin. Ehkä kolme vuotta sitten? Tai neljä? Minne nämä vuodet ovat karanneet?
Seuraavana aamuna mietin kaksi tuntia, onko aamiaisleipä ja teekuppi uhka vai mahdollisuus. Ja menin takaisin nukkumaan. Siinä mielessä se rauhallinen kynttiläiltama olisi kyllä kannattanut.