Jokaisella on oma sielunmaisemansa. Minun maisemani on metsä. Ja näin koiranomistajana se tulee tutuksi, liikumme metsässä miltei päivittäin. Huurteiset polut, tykkylumiset puut, ensin hankikanto, sitten nuoskalumi. Lopulta vesipisaroita putoavat oksat, sulat laikut, leskenlehdet, valkovuokot, hiirenkorvat ja alkukesän hurja vihreys. Keskikesän kuiva männikkö, ensimmäiset kantarellit, tuulessa humisevat koivunlehdet. Alkusyksyn sadekuurot, keltaiset lehdet, suppilovahverot ja puolukat, palelevat varpaat ja sitten jo ritisevät kuralätäköt.
Metsällä on monta olomuotoa ja minä tunnen ne kaikki.
Ne polut, joita voin kävellä miten ajatuksissani tahansa. Ja sienipaikat, joille löydän vaikka silmät kiinni. Koirien suosikkiaukeat hepuliralleihin ja se korkea kivi, jonka päälle ne kiipeävät aina tähystämään. Parasta on 13-vuotias hihnalenkeillä jumittava mäyräkoira, joka ottaa metsään päästyään kirjaimellisesti jalat alleen.
Ei ole parempaa tunnetta, kuin kuunnella hiljaisuutta ja antaa polun kuljettaa. Idyllin rikkoo vain koirien löytämä orava. Sen kyllä kuulee.