Mikä kesäviikonloppu! Ei oltu Ruississa, vaikka kuvista päätellen kaikki muut oli. Me juhlittiin miehen kesäloman alkamista pavlovalla tai maikkakakulla, kuten V asian ilmaisee. Keitettiin terassilla taikinakulhossa soppaa muovihevosista, -paahtoleivästä ja orvokin kukista. Ihailtiin pioneja. Poimittiin metsämansikoita omalta pihalta.
Lauantaina käytiin saunomassa ja grillaamassa anopin mökillä. Anoppi tarjosi kuoharia ja appiukko juoksi sinne tänne sinkoilevan lapsen perässä. V kävi uimassa, saunassa, grillasi nakkeja ja oli assistenttina setänsä mato-onkihommissa. Ja ihastui ikihyviksi lammikosta nousseesta särjestä. Koirat uivat. Oikeastaan kaikki muut uivat, paitsi minä. Olisi ehkä kannattanut, ainakin ensi viikon sääennustetta katsoessa. Sen mukaan hyvät kelit olivat tällä erää tässä.
Tänä viikonloppuna olin erityisen iloinen omasta pienestä perheestäni. Ja kateellinen lapsen kyvystä ilahtua ikihyviksi pienistä asioita, kuten vaikka särjestä, kahdesta metsämansikasta, jäätelökulhosta, herneistä ja tärkeiden ihmisten näkemisestä. Miksi meistä tulee aikuisina niin tasaisia? Joo, ihan kivaa. Mitä jos olisikin kirkumisen arvoisen ihan supersairaanmahtavaa? Mitä jos mekin muistettaisiin sanoa aina kivaaaaa! kun tykätään tehdä jotakin? Tai hymistä mmmmmmm, kun syödään jotakin ihan tosi hyvää? Ja muistettaisiin aina halata lähtiessä.