Havahduin viime viikolla ajatukseen siitä, että elämä 2-vuotiaan kanssa on oikeastaan aika mukavaa. Lapsi osaa syödä itse (no ainakin niin halutessaan) ja maistaa kaikkea, leikkiä hetken aikaa itsekseen ja viihtyy aika lailla kaikkialla mukana. Puhe kehittyy joka päivä vähän lisää ja sitä kautta ymmärämme toisiamme paremmin.
V oli tosi helppo vauva. Tietenkin olin väsynyt ja sekaisin yösyötöistä ja kaikesta uudesta, mutta oikeasti asiat menivät vauvan kanssa tosi helposti. Se lähinnä söi ja nukkui ja oli hereillä ollessaan iloinen pieni mies. Haasteet alkoivat vauvan lähtiessä liikkeelle. Elämä meni päivä päivältä hullummaksi. Lopulta kaikissa kaapinovissa oli lapsilukot, hellassa suojus, vessan alakaapit tyhjennetty, taloon asennettu viisi porttia, kaikki tavarat tyhjennetty tasoilta ja hyllyistä ja keittiön pöydän alla kaksi kumollaan olevaa tuolia. Koirat elivät portin eri puolella kuin lapsi ja takkaa pystyi lämmittämään vain illalla viimeisenä lapsen ollessa teljettynä huoneen ulkopuolelle. En ollut todellakaan tullut ajatelleeksi, että elämä lapsen kanssa olisi näin sekopäistä.
Ja sitten minua neuvottiin, että sanot vaan sille ei.
V oppi kävelemään hitaasti, mutta kiipeilemään sitäkin nopeammin. Se siirsi tuolin keittiönpöydän tai tasojen eteen ja istui keskellä pöytää kukkamaljakko kädessä. Tai viskeli tiskialtaasta astioita lattialle. Siis ihan sekunnissa, kun silmä vältti. Kun tultiin lenkiltä sisälle ja pesin nopeasti koirien tassut, hohkasivat hellan levyt punaisina (liesisuojuksen unohduttua ylös) ja lapsi istui keskellä keittiön pöytää kamera kädessä. Kaatoi koirien vesikupin ja roikkui koiraparkojen niskassa. Homma kävi koko ajan hullummaksi ja sisustus minimalistisemmaksi.
Kunnes tajusin viime viikolla miettiväni lapsilukkojen irrottamista kaapinovista. Ja että pöydillä kiipeily oli loppunut. Koirat ja lapsi ystävystyneet ja koirien vesikuppi paikallaan. Jopa vessaharja oli lattialla. Lapsi tietää, että takka on kuuma, eikä koske siihen. Ja kerrosten väliset portit enimmäkseen auki. Ja mehän ollaan alettu taas tauon jälkeen käydä ulkona syömässä. Ja kahvilassa ystävien kanssa. Tallinnan reissukin meni hyvin.
Liikuttavinta on 2-vuotiaan halu auttaa. Kun tiskikoneen luukku aukeaa, on V salamana paikalla auttaa auttaa. Kun kannan kauppakassit kotiin, kuuluu auttaa auttaa ja pieni mies ojentelee minulle ostoksia. Pihaa haravoidessa lapsi haluaa oman haravan ja yrittää ponnekkaasti työntää kottikärryjä. Ja kiikuttaa tyytyväisenä risuja kärryihin.
Me ollaan samaa tiimiä, eikä lapsi vain joku meillä asuva kummallinen olento, joka karkaa jos ovet eivät ole lukossa.
Tosin samassa paketissa kaiken osaamisen ja itsenäistymisen kanssa on tullut ite. Ite teen, ei tarvii auttaa. Ja ei.
Otatko välipalaksi omenan vai banaanin?
Ei.